Hyvää kuuluu

Moro.
Musta tuntuu, että mun pitää laittaa tänne blogiin nyt jotain, JOTEN tässä selostus ja muutama mestariotos lauantailta.
Eli mä todellakin odotan joulua ja joulun odotuksesta tekee huomattavasti jouluisemman kaikennäköiset joulumyyjäiset, unkarin versio glögistä, luisteluradat ja uusi talvitakki. Mentiinpä siis Kristan, Jesúksen ja Emilion kanssa Deák térille, missä sitten kierreltiin kojuja ja juotiin "glögiä".
Nää meksikolaiset jaksaa tosiaan huomauttaa mun kyvyttömyydestä hymyillä "kunnolla" kun joku yrittää ottaa kuvaa. Tuloksena oli kuva, jossa mä hymyilen niin paljon kun mulle on mahdollista ja meksikolaiset, no, näyttää niin suomalaisilta kuin mahdollista. Meillä on ihan älyttömän hauska ja omaperäinen inside joke koskien mun ja monen muun suomalaisen perusilmettä - "Finnishing it". Tajua, jos tykkäät.
Valkosta joulua tänne on kuitenkin ihan turha odottaa. Ellei sitten joku joulun ihme tapahdu. Lähinnä täällä sataa ja on aböut +1 astetta. Toivottavasti Suomessa on vähän jouluisampi sää.

The Mexicanos are FINNISHING IT.

Kuukauden päästä on mennyt jo puolet mun ajasta täällä. Itse asiassa se ei edes tunnu pahalta, koska mä en koe tuhlanneeni aikaa. Päinvastoin, musta tuntuu että mä olen tehnyt ja kokenut jo nyt niin paljon kuin mä halusinkin. Ja on vielä vähintäänkin saman verran tulossa. Kaikki oikein hyvin. Ja mullahan on jo suunnitelmissa palata tänne niin usein kun vaan pystyn. Ja mä aion myös matkustaa Meksikoon. Heti kun vaan Suomeen palattuani kerkiän ja olen syönyt ruisleipää vuoden edestä,

AWKWARD.

HEIPSUN.

Niin tosiaan, en oo hirveesti muistanut/ehtinyt/jaksanut päivittää blogia. Nyt kuitenkin päivitän, ja aattelin, että voisin oikeesti kerrankin keksiä jonkun teeman tekstille. Elikkäs tässä olis jonkinnäkönen listaus omituisista/kiusallisista/hämmentävistä hetkistä ja asioista, joita mä olen täällä kohdannut. En varmana muista kaikkea mutta jos nyt jotain saisin kuitenkin aikaseksi. Pyydän myös anteeksi mahdollista Suomen kielen heikkoutta.

1) Ongelmat mun nimen kanssa. Ilmeisesti mun sukunimi on hankala unkarilaisille, esimerkiksi kun kuorossa opettaja huutaa kaikkien koko nimet (täällä sukunimi ensin ja etunimi sitten) paitsi kun mun vuoro tulee, yleensä listan viimisenä, se huutaa vaan ELZA? Ja jos joku kysyy mun koko nimeä tarkoituksenaan kirjottaa se johonkin, mä olen todennut helpoimmaksi ihan vaan ottaa kynän omaan käteen ja kirjottaa itse.

2) Omituiset ihmiset. Budapest on iso kaupunki, joten täältä ihan oikeesti löytyy ihmisiä ihan joka lähtöön. Esimerkiksi nämä helmet: Mentiin hostsiskon kanssa metron liukuportaita alas ja pidin kättä siinä liukuportaan hihnalla ja ihan täysin odottamatta alhaalta ylöspäin tulevissa portaissa seisova täysin tuntematon vanha nainen taputtaa mun kättä ja moikkaa ilosena että SZIA,SZIA!!! Kun mä olin muutaman sekunnin päästä toipunut järkytyksestä, mä katsoin vielä perään, jos se kuitenkin olis ollu joku tuttu. No ei tosiaan ollut, mutta se kyllä vielä kattoi mun perään ja vilkutti. Mitä.

Niin ja myös enemmän tai vähemmän alkoholin vaikutuksen alaisena ollut mies, joka kuuli mun puhuvan englantia bussipysäkillä. Se hyppäs mun eteen kesken puhelun ja kyseli että ENGLISH?? YESYES NONO VERY GOOD. Kävelin pois. Näitä kyllä riittää.

3) Lack of English. Täällä ei voi luottaa siihen, että saa apua englanniksi. Tai ainakaan kovin nopeesti. Voi joutua kysymään kymmeneltä ihmiseltä ennen kuin löytää jokun, joka ymmärtää/puhuu englantia. Tää vähän ehkä ärsyttää jouduin nimittäin yks päivä koulusta tullessa tilanteeseen, jossa ratikka ei yhtäkkiä kulkenutkaan enää ja mä en tiennyt mitä tapahtuu ja miten mä pääsen kotiin. Ratikan kuulutukset oli vaan unkariksi ja kesti jonkun aikaa ennen kun tosiaan löysin englantia puhuvan ihmisen. Mä luulen kuitenkin, että mä olisin melkeen pärjännyt siinä kohtaa jo unkariksikin. Mut joo englantia ei siis hirveesti puhuta ja leffat sekä tv on dubattu. DUBATTU?! Mä toivon että mä löydän jostain englanninkielisen version Hobitista kun se tulee teattereihin. Muuten en ala.

4) Ratikka numero 14. Edellä mainittu ratikkaseikkailu tapahtui juuri tämän kanssa. Silloin liikenteen pysähtymiseen oli ihan silminnähtävä syy (paha auto-onnettomuus), mutta joskus tää keltainen kulkuneuvo vaan jättää tulematta. Ihan noin vaan.

5) Mä suunnittelen lauseita etukäteen. Ja kun tulee vihdoin se tilanne, missä niitä pitäisi käyttää, mun aivot nollaa kaiken. Vaikka jos haluaa ostaa jäätelön ja miettii oikeen tarkkaan matkalla, että mitä sanoo myyjälle. Sitten pääsee kauppaan ja avaa suun ja sieltähän tulee kauniisti englanniksi että one ball of strawberry ice cream please. TAI jos onnistuu sanomaan unkariksi, hyvin suurella todennäköisyydellä myyjä kysyy jotain ja sitten täytyy selittää että juu en puhu unkaria. Unkariksi.

6) Suomen puhuminen. Mä puhun suomea kyllä päivittäin, mutta se on hirveen raskasta. Mieluummin puhun englantia. Suomeksi mä teen ihan outoja lauseita. Niin ja on tullut vastaan pari oikeeta suomalaistakin. Yks oli oikeen SUOMALAINEN. Bongasin sen tällasesta suomalais-ugrilaisten kielten opiskelijoiden illasta, johon mentiin Kristan kanssa. Keskustelu meni näin:

Minä: Mooi! Ai sä oot suomalainen?

Suomalainen: Juu.

Minä: No nii, hienoa! Mistäs oot kotosin?

Suomalainen: Haminasta.

Minä: Aa, Haminasta, vau! Tiiätkö Salon?

Suomalainen: Juu.

Minä: No mä oon sieltä kotosin!

Suomalainen: Aha.

END OF CONVERSATION. Mä en muistanut, että näin voi tapahtua.

7) Ja ihan yleisesti ottaen kaikki tilanteet, joissa mä en ymmärrä mitä mulle sanotaan tai mitä tapahtuu ja mihin kaikki menee ja mitä mun pitää tehdä ja missä mun pitäis olla.

Life is hard. But good. Jos tää lista kuulostaa jotenkin negatiiviselta niin se ei toki ole tarkoitus. Hassuja juttuja nää lähinnä on. Mä luulen, että aika monelle muullekin vaihtarille on tullut vastaan samankaltaisia tilanteita.

Yritän ehtiä jossain välissä laittaa kuvia. Yritän.

Ei oo ainakaan tylsää.

Sziasztok! Edellisen postauksen jälkeen on tapahtunu sen verran, etten usko, että ees muistan mainita kaikkea tässä kohtaa. Mulla on ollut tosiaan niin kiire, etten vaan oo pystyny raivaamaan tilaa kirjottamiselle.

Jos nyt vaikka aloitan viime viikon sunnuntaista. Minä sekä kuus muuta YFU-vaihtaria saatiin aikaiseksi tavata Budapestissa. Kolmea näistä näin silloin ekan kerran ekojen päivien leirin jälkeen, jälleennäkeminen oli oikein tervetullut. Me lounastettiin Deák Térillä, ylitettiin Ketjusilta, ihasteltiin Tonavaa ja parlamenttitaloa ja lopuksi päädyttiin Margitinsaarelle syömään Kürtőskalácsit. Sattui vielä olemaan teepaitakelitkin.

Mä luulen, että jokainen vaihto-oppilas pystyy samaistumaan mun paidan sanomaan.

Kedves Nora, onneks me ollaan samassa koulussa.

Germany, Estonia, Germany, Mexico, Finland, Germany, Germany. And the winner is... GERMANY!

Seuraavana päivänä ohjelmassa oli konsertti, jota kaikkien meidän koulun oppilaiden piti mennä kuuntelemaan. Se oli Franz Lisztin musiikkiakatemian salissa ja ohjelmassa oli Dvořákin  h-molli sellokonsertto sekä Brahmsin neljäs sinfonia.

Perjantaina tapasin Nóran, kun mulla oli kahden ja puolen tunnin tauko koulun oppituntien ja pianotunnin välissä. Käytiin Budapestin suurimmassa kauppahallissa, myytävänä oli paprikoita, kuivattuja paprikoita, paprikajauhetta, paprikatahnaa, paprika-jääkaappimagneetteja sekä muuta Unkarin punaiseen kultaan liittyvää matskua. Söin ekaa kertaa Langosin, joka on hyvin perinteinen unkarilainen ruoka. Käytännössä se oli taikinalätty, uppopaistettu rasvassa ja päällä hapankermaa, juustoa ja suolaa. Hyvää oli, mutta annoskoko mulle ehkä hinan verran liian iso. Ennen hyvästejä käytiin vielä Deákilla kahvilla.

Tää kulunut viikko on ehkä ollut tähän mennessä hektisin ja suurimmaksi osaksi sen takia, että meillä oli eilen lauantaina iso konsertti. Mä osallistuin siihen kuoron kanssa, me harjoteltiin maanantaista lähtien joka päivä vähintään kaks tuntia. Yhtenä päivänä neljä ja puoli. Tuloksena oli armoton väsymys joka aamu ja ilta, mutta myös tosi hyvä esiintyminen. Mä ymmärsin, että konsertti juhlisti koulun 60-vuotissyntymäpäivää. Taisi olla isoin paikka, missä oon ikinä esiintynyt.

Pitäiskö mun vaihtaa instrumenttia?

Kuoropuku. Kuoro.Puku.

https://www.youtube.com/watch?v=_OdiySvhOKo

 Ja jotenkin oon vielä ehtinyt soittaa pianoakin. Musta on tullut kovin tehokas. Suomen kieli alkaa kylläkin kaikkoontua mielestä, vaikka puhun sitä joka päivä jonkun verran. Let the Hungarian flow through you.

Vénasszonyok nyara

Multa kysellään koko ajan, tykkäänkö Budapestista ja Unkarista. Mä en koskaan keksi tarpeeksi paljon sanoja kuvailemaan, kuinka paljon, Sanotaan nyt kuitenkin tässä, että kyllä tykkään. Paljon.

Täällä on vieläkin kesä. Mä luulen kuitenkin, ettei tätä kestä enää ihan hirveen kauaa, toivottavasti nyt muutaman päivän verran sentään.

Tänään tapasin ekaa kertaa mun toisen YFU-yhteyshenkilön Nóran. Jokainen vaihtari saa täällä kaksi, nuoremman ja vanhemman. Nóra oli näistä se nuorempi, hän tuli kaks kuukautta sitten vasta itse vaihdosta Tanskasta. Toisen kanssa olis tarkoitus tavata jossain välissä ens viikolla.

Nóra halusi näyttää mulle Margitszigetin (Margitinsaari), joka on pieni saari Tonavalla ja siellä on puistoja ja suihkulähteitä ja jätskiä ja haikaroita ja muuta jännää. Käytiin myös ihanassa lounaspaikassa Deák Térillä ja käveltiin joenvartta pitkin. Mulla oli ihan tajuttoman ihana päivä ja oon saanut parhaan yhteyshenkilön ikinä.

Pikku Prinssi -patsas. I can't even.

Muutenkin on mennyt tosi kivasti, mä ymmärrän unkaria joka päivä vähän enemmän kuin edellisenä. Mä yritin kuitenkin torstaina tehdä jotain suomalaista ja keksin, että omena-kaurapaistos hostperheelle olisi ihan huikee idis. Ihan hyvää siitä tuli, mutta täytyy myöntää, että ei vetäny vertoja äitin tekemälle. Eikä kaupasta löytyny edes vaniljakastiketta. Tässä asiassa siis Suomi 1 - Unkari 0.

Mun mielestä tää näyttää hiekalta. Hyvä etteivät tienneet, millaista tän oikeesti kuuluis olla. Sanoivat, että oli hyvää.