Juhlapäivää ja teetä.

Tänään, maaliskuun viidentenätoista päivänä Unkarissa vietetään kansallista juhlapäivää vuoden 1848 vallankumouksen muistoksi. Mä en ole oikeastaan ihan perillä, mitä kaupungissa tänään oli ja miten ihmiset noin yleisesti ottaen suhtautuu tähän muistopäivään. Kuitenkin mä osallistuin omalta osaltani tän päivän juhlistamiseen, sillä kaikissa Unkarin kouluissa oli perjantaina muistotilaisuus.

Meidän koulussa tapana on, että juhlapäivinä aina jonkun luokan vastuulla on kehittää jonkinlainen esitys ja nyt oli meidän luokan vuoro. Me valmistettiin pieni näytelmä johon sisältyi myös video, joka oli kuvattu ympäri Budapestia, Mikä teki tästä mulle erittäin mielenkiintoisen tapahtuman, oli se, että mä olin yhdessä päärooleista vuorosanojen kera. Ja ilmeisesti mä suoriuduin ihan kiitettävästi. Näytelmän idea oli se, että mun luokkakaverit selittivät mulle vähän tän päivän historiaa, kun kerran olen vaihto-oppilas. Mä sain sitten näytelmän jälkeen vielä pitää mun ruusukkeen, joka kuuluu tähän juhlapäivään.

Lauantaina ja sunnuntaina oonkin sitten vaan lähinnä nukkunut ja syönyt. Oli aika rankka viikko nimittäin. Käytiin Kristan kanssa yhdessä mun lempipaikoista, Vörös Oroszlán -kahvilassa, jossa istuttiin tyynyillä lattialla ja juotiin teetä monta tuntia.

Ehkä parasta tällä hetkellä on se, että täällä alkaa olee ihan oikeesti kevät. Yks päivä auringossa oli jo ainakin 15 astetta ja varmaan suurin osa Budapestin asukkaista oli ulkona ihan vaan hengaamassa. Niin ja turisteja alkaa olla aika lailla. Perjantaina löysin 5kpl suomalaisia, joista ekat kaks oli eksyneet ja neuvoin ne eteenpäin. Mähän asun täällä, kyllä mä tiedän missä paikat on.

Long time no see

Tjänare!

Mä olen vähän laimilyönyt tätä blogiinkirjoittamisen osuutta, kun on niin kovin ollut kiire. Muutama ihminen onkin kysellyt, että aionko vielä kirjoittaa/olenko ees elossa enää (eniten iskä, kiitos, iskä.) ja nyt kun oon flunssan riivaamana kotona, mulla on aikaa tehdä pienoinen tilannekatsaus.

Tosiaan, edellinen postaus on mun Wienin reissulta, ja sen jälkeen on kyllä tapahtunut PALJON. Tässä muutama kohokohta:

JOULU oli ja meni. Jos nyt ihan totta puhutaan, niin ei se mitenkään massiivisesti eronnut mun edellisistä joulunvietoista, seura ja kieli vaan oli vähän eri. Oli just sellanen joulu, josta tykkään, ihan rauhassa kotona. Suklaata.

Niin ja joulun jälkeen kävi pienoinen äksidentti, josta mä olen nyt jo selvinnyt, henkisiä arpia kyllä silti vielä löytyy. PUHELIN HÄVISI. Todennäkösesti putosi taskusta. Joku löysi. Se on nyt sitte varmaa jo Kiinassa. Elämä jatkuu.

No vuodenvaihteen jälkeen varmaan kaikki YFU vaihtarit täällä tajusi, että puolessa välissä ollaan. Tammikuussa meillä olikin yhteinen leiri Budapestin lähellä Esztergomissa. Siellä me panikoitiin yhdessä nopeesti kuluvaa aikaa, kierreltiin kaupungissa, mm. käytiin tsekkaamassa Esztergomin Basilika, valitettiin ruoka-annosten riittämättömästä koosta, syötiin kakkua, juotiin kahvia ja järjestettiin huikee DanceBattle keskellä yötä. Antaa muutaman kuvan kertoa:

Leirin jälkeen mulla on oikeastaan ollut vaan hauskaa (lukuun ottamatta arviolta viittä kärsittyä flunssaa). Joskus yön pimeinä hetkinä mä muistan, että tää hauska loppuu jo alle neljän kuukauden päästä ja se ahdistaa. Niinä hetkinä mä iloitsen ihan suunnattomasti mun maavalinnasta. Ei varmana tuu olemaan vaikeeta palata tänne takaisin useemmankin kerran. En siis tarkoita tällä sitä, etteikö kaukomaan vaihtoonsa valinneiden vuosi olisi yhtään huonompi, mutta tosiasia on, että tänne on tosi paljon matalampi kynnys tulla takaisin Suomesta. Mä luulenkin, että mulle muodostuu ajan myötä jonkinnäköinen tänne matkustamisesta. Saatanpa jopa joskus ihan oikeasti asuakin täällä. Seuraava paluu tapahtuu todennäköisesti jo syyslomalla!

Kielen kanssa meinaa vieläkin välillä mennä hermot, mun pitäisi yrittää muistaa, että tää on yksi ainakin Euroopan vaikeimmista kielistä oppia. Se, että mä pystyn ihan oikeasti käymään keskusteluja unkariksi, on jo aika iso saavutus. Se on aika hyvä vertauskuva jos yrittää miettiä ulkomaalaista opiskelemassa suomen kieltä. Ei oo helppoo, ei.

Kiivettiin Gellértinvuorelle. Mä melkeen kuolin matkalla, mutta näköala oli sen arvonen.

Tässä myös muutama mainitsemisen arvoinen hetki, mm.koulun perunamuusi, näkkileipädiscovery, teehetki, steppaavat argentiinalainen&kirahvi, rautatieasema, punahilkka, muutama selfie sekä kissa x3.

Jos vaikka sitten koittaisin seuraavasta postauksesta tehdä jollain tapaa vähän siistimmän, tää rönsyili jonkun verran. Ajasta saattaa olla pulaa, mutta kirjoittamisen aiheista ei.

Wien/Vienna/Bécs

Mulla oli ennen tänne tuloa tietynlainen visio Keski-Euroopasta: maasta toiseen on naurettavan helppo matkustaa syystä, että maat on tosi pieniä ja välimatkat menee helposti junalla/bussilla. No, sehän on ihan totta ja pääsinkin ensimmäistä kertaa Unkariin saapumisen jälkeen reissaamaan toisen valtion puolelle ja kohteena oli ITÄVALTA. Lähdettiin siis hostsisko Fannin ja sen kavereiden kanssa Wieniin aika ex tempore-pohjalta ja ilman mitään kunnon suunnitelmaa. Bussilla kestää alle 3 tuntia Budapestista Wieniin (ja tietenkin saman verran toiseenkin suuntaan), joten mentiin aamulla ja tultiin illalla takasin.

Wien muistuttaa tosi paljon Budapestia; kumpaisestakin pääkaupungista löytyy Tonava, aika lailla vanhoja hienoja rakennuksia, kirkkoja, patsaita sekä turisteja. Kaupunkien koko ja asukasmääräkin on suurin piirtein sama.

Suunnistaminen tuntemattomassa kaupungissa sujui yllättävän hyvin. Siis heti sen jälkeen kun oltiin selvitty ensimmäisestä ja ainoasta eksymisestä, joka tapahtui kun oltiin ehditty olla kaupungissa about 20 minuuttia. Käytiin läpi kahdet joulumarkkinat, ihasteltiin rakennuksia, käytiin yhdessä kirkossa sisällä ja syötiin mäkkärissä. Ihan onnistunut reissu, vaikka mä en ollut ihan elämäni voimissa, joku ihme talviflunssa on riivannut mua melkeen viikon ajan.

Mä olin myös sopinut tapaamisen Wienissä asuvan suomalaisen YFU-vaihtarin, Lauran, kanssa ja me onnistuttiin onneksi löytämään toisemme. Me oltiin tavattu vaan kerran aikaisemmin, YFU:n lähtövalmennuksessa Virroilla, mutta oli silti kivaa nähdä ja paljon juteltavaa. Oli kyllä hassuu yhtäkkiä taas puhua suomea suomalaisen kanssa ja yrittää keksiä, että onko 7,60 euroa kuinka paljon forintteina.

Oon mä tietenkin muutakin ehtinyt tehdä. Mä olen mm. käynyt oopperassa kattomassa Puccinin Boheemielämää, laulanut koulun kuoron kanssa Szent István bazilikassa (Pyhän Tapanin kirkko), juhlinut Suomen itsenäisyyttä, soittanut urkuja, juonut Starbucksin joulusesonkikahveja, jutskannut randomin australialaisen kanssa kadulla ja syönyt tacoja meksikolaisen kanssa. Niin ja mun suurin saavutus on tietenkin se, että asioin postissa 100% unkariksi. Syystä, että oli pakko. Kukaan postissa ei puhunut englantia.

Ja joulukin on ihan just kohta!

Hyvää kuuluu

Moro.
Musta tuntuu, että mun pitää laittaa tänne blogiin nyt jotain, JOTEN tässä selostus ja muutama mestariotos lauantailta.
Eli mä todellakin odotan joulua ja joulun odotuksesta tekee huomattavasti jouluisemman kaikennäköiset joulumyyjäiset, unkarin versio glögistä, luisteluradat ja uusi talvitakki. Mentiinpä siis Kristan, Jesúksen ja Emilion kanssa Deák térille, missä sitten kierreltiin kojuja ja juotiin "glögiä".
Nää meksikolaiset jaksaa tosiaan huomauttaa mun kyvyttömyydestä hymyillä "kunnolla" kun joku yrittää ottaa kuvaa. Tuloksena oli kuva, jossa mä hymyilen niin paljon kun mulle on mahdollista ja meksikolaiset, no, näyttää niin suomalaisilta kuin mahdollista. Meillä on ihan älyttömän hauska ja omaperäinen inside joke koskien mun ja monen muun suomalaisen perusilmettä - "Finnishing it". Tajua, jos tykkäät.
Valkosta joulua tänne on kuitenkin ihan turha odottaa. Ellei sitten joku joulun ihme tapahdu. Lähinnä täällä sataa ja on aböut +1 astetta. Toivottavasti Suomessa on vähän jouluisampi sää.

The Mexicanos are FINNISHING IT.

Kuukauden päästä on mennyt jo puolet mun ajasta täällä. Itse asiassa se ei edes tunnu pahalta, koska mä en koe tuhlanneeni aikaa. Päinvastoin, musta tuntuu että mä olen tehnyt ja kokenut jo nyt niin paljon kuin mä halusinkin. Ja on vielä vähintäänkin saman verran tulossa. Kaikki oikein hyvin. Ja mullahan on jo suunnitelmissa palata tänne niin usein kun vaan pystyn. Ja mä aion myös matkustaa Meksikoon. Heti kun vaan Suomeen palattuani kerkiän ja olen syönyt ruisleipää vuoden edestä,

AWKWARD.

HEIPSUN.

Niin tosiaan, en oo hirveesti muistanut/ehtinyt/jaksanut päivittää blogia. Nyt kuitenkin päivitän, ja aattelin, että voisin oikeesti kerrankin keksiä jonkun teeman tekstille. Elikkäs tässä olis jonkinnäkönen listaus omituisista/kiusallisista/hämmentävistä hetkistä ja asioista, joita mä olen täällä kohdannut. En varmana muista kaikkea mutta jos nyt jotain saisin kuitenkin aikaseksi. Pyydän myös anteeksi mahdollista Suomen kielen heikkoutta.

1) Ongelmat mun nimen kanssa. Ilmeisesti mun sukunimi on hankala unkarilaisille, esimerkiksi kun kuorossa opettaja huutaa kaikkien koko nimet (täällä sukunimi ensin ja etunimi sitten) paitsi kun mun vuoro tulee, yleensä listan viimisenä, se huutaa vaan ELZA? Ja jos joku kysyy mun koko nimeä tarkoituksenaan kirjottaa se johonkin, mä olen todennut helpoimmaksi ihan vaan ottaa kynän omaan käteen ja kirjottaa itse.

2) Omituiset ihmiset. Budapest on iso kaupunki, joten täältä ihan oikeesti löytyy ihmisiä ihan joka lähtöön. Esimerkiksi nämä helmet: Mentiin hostsiskon kanssa metron liukuportaita alas ja pidin kättä siinä liukuportaan hihnalla ja ihan täysin odottamatta alhaalta ylöspäin tulevissa portaissa seisova täysin tuntematon vanha nainen taputtaa mun kättä ja moikkaa ilosena että SZIA,SZIA!!! Kun mä olin muutaman sekunnin päästä toipunut järkytyksestä, mä katsoin vielä perään, jos se kuitenkin olis ollu joku tuttu. No ei tosiaan ollut, mutta se kyllä vielä kattoi mun perään ja vilkutti. Mitä.

Niin ja myös enemmän tai vähemmän alkoholin vaikutuksen alaisena ollut mies, joka kuuli mun puhuvan englantia bussipysäkillä. Se hyppäs mun eteen kesken puhelun ja kyseli että ENGLISH?? YESYES NONO VERY GOOD. Kävelin pois. Näitä kyllä riittää.

3) Lack of English. Täällä ei voi luottaa siihen, että saa apua englanniksi. Tai ainakaan kovin nopeesti. Voi joutua kysymään kymmeneltä ihmiseltä ennen kuin löytää jokun, joka ymmärtää/puhuu englantia. Tää vähän ehkä ärsyttää jouduin nimittäin yks päivä koulusta tullessa tilanteeseen, jossa ratikka ei yhtäkkiä kulkenutkaan enää ja mä en tiennyt mitä tapahtuu ja miten mä pääsen kotiin. Ratikan kuulutukset oli vaan unkariksi ja kesti jonkun aikaa ennen kun tosiaan löysin englantia puhuvan ihmisen. Mä luulen kuitenkin, että mä olisin melkeen pärjännyt siinä kohtaa jo unkariksikin. Mut joo englantia ei siis hirveesti puhuta ja leffat sekä tv on dubattu. DUBATTU?! Mä toivon että mä löydän jostain englanninkielisen version Hobitista kun se tulee teattereihin. Muuten en ala.

4) Ratikka numero 14. Edellä mainittu ratikkaseikkailu tapahtui juuri tämän kanssa. Silloin liikenteen pysähtymiseen oli ihan silminnähtävä syy (paha auto-onnettomuus), mutta joskus tää keltainen kulkuneuvo vaan jättää tulematta. Ihan noin vaan.

5) Mä suunnittelen lauseita etukäteen. Ja kun tulee vihdoin se tilanne, missä niitä pitäisi käyttää, mun aivot nollaa kaiken. Vaikka jos haluaa ostaa jäätelön ja miettii oikeen tarkkaan matkalla, että mitä sanoo myyjälle. Sitten pääsee kauppaan ja avaa suun ja sieltähän tulee kauniisti englanniksi että one ball of strawberry ice cream please. TAI jos onnistuu sanomaan unkariksi, hyvin suurella todennäköisyydellä myyjä kysyy jotain ja sitten täytyy selittää että juu en puhu unkaria. Unkariksi.

6) Suomen puhuminen. Mä puhun suomea kyllä päivittäin, mutta se on hirveen raskasta. Mieluummin puhun englantia. Suomeksi mä teen ihan outoja lauseita. Niin ja on tullut vastaan pari oikeeta suomalaistakin. Yks oli oikeen SUOMALAINEN. Bongasin sen tällasesta suomalais-ugrilaisten kielten opiskelijoiden illasta, johon mentiin Kristan kanssa. Keskustelu meni näin:

Minä: Mooi! Ai sä oot suomalainen?

Suomalainen: Juu.

Minä: No nii, hienoa! Mistäs oot kotosin?

Suomalainen: Haminasta.

Minä: Aa, Haminasta, vau! Tiiätkö Salon?

Suomalainen: Juu.

Minä: No mä oon sieltä kotosin!

Suomalainen: Aha.

END OF CONVERSATION. Mä en muistanut, että näin voi tapahtua.

7) Ja ihan yleisesti ottaen kaikki tilanteet, joissa mä en ymmärrä mitä mulle sanotaan tai mitä tapahtuu ja mihin kaikki menee ja mitä mun pitää tehdä ja missä mun pitäis olla.

Life is hard. But good. Jos tää lista kuulostaa jotenkin negatiiviselta niin se ei toki ole tarkoitus. Hassuja juttuja nää lähinnä on. Mä luulen, että aika monelle muullekin vaihtarille on tullut vastaan samankaltaisia tilanteita.

Yritän ehtiä jossain välissä laittaa kuvia. Yritän.